Paluu Viiden (!!) Vuoden Jälkeen - Kirppariostoksia

Syystä tai toisesta teki mieli palata kirjoittelemaan tätä blogia. Näköjään lähes viisi vuotta on aikaa viimeisestä kirjoituksesta tähän kyseiseen blogiin, pelottavaa kuinka aika juoksee.

Kirjauduin kyllä onnistuneesti sisään, vaikka en enää edes käytä sähköpostiosoitetta jolla olen joskus Bloggeriin tehnyt profiilin. Pystyyköhän sähköpostiosoitetta vaihtamaan jostain asetuksista, kuitenkaan julkaisuja menettämättä? Noh, mutta itse asiaan.

Tuli käytyä parilla kirpputorilla, ja ostokset näette kuvasta:

Olin siinä uskossa, että olin The Ice Harvest-elokuvan jo nähnyt, mutta olen ilmeisesti sotkenut sen mielessäni toiseen samana vuonna ilmestyneeseen myös kylmässä tapahtuvaan rikoskomediaan The Big White, josta muistaakseni tykkäsin.
Ohjaajana Harold Ramis ja pääosissa John Cusack ja Billy Bob Thornton? Pakko-ostos, vielä kun eurolla sai.

Myös euron maksoi Elokuvan Vuosikirja 1955, joka on katselmus Suomessa julkaistuista ja valmistuneista elokuvista vuonna 1954.
Minulla on muutama näitä Elokuvan Vuosikirjoja hyllyssä, mutta ne taitavat olla hieman uudempia, 80-luvulta.
Vähän jo ehdinkin tätä pläräillä, ja varsin mielenkiintoisia juttuja tuolta löytyy, mm. Jörn Donnerin kirjoitus sekä vanhoja hauskoja elokuvamainoksia kuten Alfred Hitchcockin uutuus Rear Window.
Tällaiset kirjat ovat pirun hauskoja aikamatkoja niihin "yksinkertaisempiin aikoihin"

Jacques Cousteau-kirja ei taas välttämättä kuulu mielenkiintoni kohteisiin normaalisti, mutta tämän kun sai täysin ilmaiseksi, niin päätin sen napata itselleni. Jos en itse saa luetuksi, niin ainahan sen voi lahjoittaa eteenpäin.

Kuvan kaksi alimmaista riviä hankin toiselta kirpparilta, ja yhteishintaa viidelle leffalle kertyi huikeat 2,50€.

Identity DVD, toinen John Cusack-leffa, josta muistan tykänneeni.

Little Nicky DVD, Adam Sandler-komediaa 2000-luvun alusta. Olen tämän nähnyt kerran, ja muistaakseni tämä oli Sandler-asteikolla "Ihan OK".

Undercover Blues DVD. Jälleen toinen elokuva jonka hämärästi muistan joskus katsoneeni televisiosta. Dennis Quaid ei kuulu suosikkeihini, mutta toimii kyllä oikeassa roolissa mainiosti. Takakannen mukaan tässä on mukana myös Tom Arnold. Tämä oli sitä aikaa 90-luvulla jolloin Tom Arnold tuntui olevan joka toisessa toimintakomediassa se comic relief-hahmo.
Mitään True Liesia en silti odota.

Sitten taas kaksi VHS-julkaisua vaihteeksi. The Long Kiss Goodnight sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen lempitoimintaelokuviani, jonka siis tietysti omistan jo DVD:llä, mutta silti, lähinnä nostalgiasyistä, oli pakko ottaa talteen myös videojulkaisu. Näköjään hieman harvinaisempi letterbox-versio kyseessä.
Onkohan tätä muuten julkaisu koskaan Blu-Raylla? Mikäli ei ole, niin olisi jo korkea aika.

Death Before Dishonor taas vaikuttaa jonkinlaiselta B-luokan toimintaelokuvalta, pääosassa Fred Dryer ja sivurooleissa Sasha Mitchell sekä Paul Winfield.

On muuten erittäin ärsyttävää, kuinka jotkut kirppismyyjät printtaavat hintalaput tarrapaperille, joita ei tietenkään saa DVD:n tai kirjan kansista pois sitten millään. Ei ehkä pitäisi valittaa, kun tätä nykyä näitä käytettyjä elokuvia saa lähes puoli-ilmaiseksi eikä sitä hintalappua tai tarran jälkeä sieltä hyllyrivistä näy, mutta kyllähän se silti hieman ärsyttää.

The Artist - Arvostelu (2011)

Jälleen kerran vuorossa elokuva, jonka hankin Anttilan 3kpl/10€ -tarjouskampanjasta. Pitkästä aikaa muuten tässä kampanjassa on mielestäni todella mielenkiintoisia elokuvia. Yleensä kun he tuntuvat vain dumppaavan kaikista luokattomimmat ja huonokantisimmat halpisjulkaisut yhteen isoon laariin keskelle liikettä, jonka keskeltä on lähes mahdotonta noukkia leffoja kaatumatta itse DVD-kasaan. Tällä kertaa elokuvat olivat siististi hyllyköissä, ja valikoimissa oli aika paljon mm. Future Filmin mielenkiintoisia julkaisuja viimeiseltä parilta vuodelta. Tämä kyseinen elokuva on kuitenkin Scanboxin heiniä.

George Valentin (Jean Dujardin) on kuuluisa mykkäelokuvien tähti 1920-luvun Hollywoodissa. Rakkaan koiransa kanssa he ovat luoneet toimivan parivaljakon, joka hurmaa katsojia niin valkokankailla kuin oikeassa elämässäkin. Eräänä päivänä teatterin ulkopuolella Georgen poseeratessa paparazzeille astuu kuvaan Peppy Miller (Bérénice Bejo) nuori Hollywoodin tähteydestä haaveileva tyttö, joka törmää Valentiniin salamoiden välkkyessä. ”Kuka tämä tyttö on?” ihmettelevät lehtiotsikot, etusivulla komeilevat George sekä Peppy. Tästä innostuneena Peppy suuntaa George Valentininkin työllistävälle Kinograph Studiosille. Peppy hurmaa roolittajan tanssitaidoillaan, ja saa pienen taustaroolin tanssijana George Valentinin tähdittämässä elokuvassa. Kuvauksissa George ihastuu Peppyyn. Pukuhuoneessa hän piirtää Peppylle kauneuspilkun huulten viereen, pitäähän hänellä olla jotain, mitä kenelläkään muulla tähdellä ei ole. Ihastus on molemminpuolista, mutta George on naimisissa ja menestyvä näyttelijä, Peppy vasta pelkkä avustaja. He erkanevat toisistaan. Vuodet vierivät eteenpäin, äänielokuvien aika on tullut, monet mykkäelokuvien näyttelijät eivät pysty siirtymään äänielokuvien pariin. He ovat oppineet näyttelemään kasvoillaan ja kehoillaan, eivät äänillään. George Valentinin ura on laskussa, Kinograph Studios siirtyy kokonaan äänielokuvien tuotantoon. Tästä suivaantuneena George päättää tuottaa ja ohjata oman elokuvansa, rahoitus tulee omasta pussista. Elokuvan tuotanto venyy ja venyy, rahaa palaa. Lopulta elokuva on valmis ja ensi-ilta on käsillä. George huomaa Peppy Millerin uuden elokuvan tulevan samana päivänä ensi-iltaan hänen elokuvansa kanssa. Lopulta Georgen pahimmat pelot käyvät toteen, hänen elokuvansa kerää ainoastaan kourallisen katsojia, kun taas Peppy Millerin elokuva on jättimenestys, ja Peppy Hollywoodin iso uusi tähti. Osakemarkkinat romahtavat ja George menettää talonsa sekä irtaimistonsa. Hän joutuu muuttamaan pieneen rähjäiseen asuntoon koiransa ja muutaman filmikelan kanssa. George ja Peppy ovat vaihtaneet rooleja, ihastus toisiaan kohtaan on kuitenkin säilynyt. Löytääkö rakkaus keinot?

The Artist on ollut katselulistallani jo ensijulkaisustaan asti. Panttasin kuitenkin katsomista odottaen juuri oikeaa hetkeä ja mielentilaa, en halunnut pettyä elokuvaan, niin kuin on käynyt monen muun kriitikoiden ylistämän leffan kanssa. Tämän halvemmalla (3,33€ kpl) en tule tuskin DVD:tä uutena saamaan, joten pakkohankintahan tämä oli, ja odottavin tunnelmin aloitin katsomisen.

Pelot olivat turhia. The Artist on elokuva, joka pitää katsojan ruudussa kiinni ensisekunneista lähtien, viimeiseen kuvaan asti. Reilu puolitoistatuntinen meni kuin parissa minuutissa. Tätä jos mikä, on hieno tarinankerronta. Ohjaaja Michel Hazanavicius (sanokaa se nopeasti kymmenen kertaa peräkkäin) nousi kerralla seurattavien ohjaajien listalleni. Mustavalkoisena sekä 1.33:1 kuvasuhteessa (eihän 20-luvulla ollut vielä laajakuvaa) kuvattu elokuva on upean näköinen, niin valaistuksen, kuvauksen kuin lavastuksenkin suhteen. Elokuva ei näytä missään vaiheessa keinotekoiselta, vaan katsoja on aidosti matkustanut ajassa taaksepäin 1920-luvun Los Angelesiin. Vaikka elokuvassa onkin taianomainen tunnelma, niin visuaalisesti ja tuotannollisesti  The Artist tuntuu realistiselta. Vaikka enhän minä toki mikään ekspertti tässä aiheessa ole, mutta sen käsityksen elokuvasta saa.

Jean Dujardin tekee mielettömän hienon työn George Valentinin roolissa. Näin jälkiviisaana voin todeta parhaan näyttelijän Oscarin menneen aivan oikealle miehelle. Bérénice Bejo on kuin ilmetty 1920-luvun tähtönen isoine silmineen ja kiharine tukkineen. Hänen roolityönsä ei kalpene yhtään Jean Dujardinille. He ovat valkokankaalla täydellinen pari. Koko elokuvasta ei löydy oikeastaan yhtään huono roolisuoritusta. John Goodman on kuin luotu esittämään vanhanajan sikaria tupruttelevaa studiopomoa, James Cromwell on sympaattinen Georgen lojaalina autokuski Cliftonina, Penelope Ann Miller niin ikään näyttää kuin suoraan vanhasta Hollywoodista repäistyltä näyttelijättäreltä Georgen vaimona Doriksena. Malcolm McDowell nähdään myös pienessä osassa, hänkin ulkonäöllisesti sopii tuon ajan kuvaukseen kuin nyrkki silmään. Myös Uggie-koira on hauskaa katseltavaa.

Tarinan edetessä hieman pidemmälle, elokuvan ja todellisuuden rajat hämärtyvät, ja elokuvantekijöiden jotkut oivallukset ovat riemastuttavan kekseliäitä. Erityisen toimiva on kohtaus, jossa George Valentin huomaa käytännössä, kuinka äänielokuvat ovat tulleet jäädäkseen.

Elokuvan musiikit ovat myös toki suuressa roolissa tarinan kertomisessa. Säveltäjä Ludovic Bource on luonut hienon scoren, joka myös kuulostaa siltä kuin se olisi napattu suoraan jostain vanhasta mykkäelokuvasta.

Mykkäelokuvista puheen ollen, tämä aikakausi elokuvien historiassa on jäänyt itseltäni harmittavan vähälle huomiolle. Toki Charlie Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin klassikkolyhärit on lapsuudessa nähty, mutta The Artistin katsomisen jälkeen alkoi mieli nähdä lisää mykkäelokuvia. Jos näin hienoa tarinankerrontaa löytyy modernista mykkäelokuvasta, niin luulisi sitä löytyvän myös tuon aikakauden kulta-ajan tuotoksista.

The Artistia katsellessa tulee hyvälle tuulelle, siinä on draamaa, romantiikkaa, huumoria, jännitystä, oikeastaan kaikkea mitä tarvitaan hienoon elokuvaan. Voin jo nyt sanoa, että tulen katsomaan tämän vielä monta, monta kertaa, joka kerta luultavasti yhtä hyvällä mielellä. The Artist on periaatteessa täydellinen elokuva.

R.I.P. Ray Harryhausen

 Juuri luin ikävän uutisen, jossa kerrottiin stop motion-animaation legendan Ray Harryhausenin menehtyneen. Ikää miehellä oli kuitenkin jo 92-vuotta, joten pitkän ajan hän pääsi maan päällä vaeltamaan.

Laitoinkin hyllyssä jo valmiiksi olevat First Men in the Moon- sekä Earth vs. the Flying Saucers -DVD:t katselujonon jatkoksi.

Harryhausenin kuuluisin työ lienee Jason and the Argonauts -elokuva, ja varsinkin kohtaus, jossa oikeat näyttelijät miekkailevat stop motion -luurankojen kanssa.
Häpeäkseni täytyy myöntää, että en ole tätä elokuvaa ikinä nähnyt, ja täten laitoinkin sen hankintalistalle.

Ray Harryhausen oli monien muiden hienojen elokuvantekijöiden tavoin aikaansa edellä. Hän kehitti käyttämäänsä tekniikkaa ja teknologiaa pidemmälle, jotta pystyisi tuomaan valkokankaalle hahmoja ja tarinoita, joita ilman häntä ja hänen kaltaisiaan ei varmasti oltaisi nähty kuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin CGI-vallankumouksen jälkeen, jos silloinkaan.

Lempielokuvani, jota Harryhausen on ollut tekemässä on jo aiemmin mainitsemani First Men in the Moon. Kyseisessä leffassa on jotain sanoinkuvaamatonta, joka on kiehtonut minua vuosikausia. Elokuvaa katsoessa minusta tuntuu kuin näkisin unta. En tiedä mistä tämä johtuu, ehkä kiehtomuksestani kuuta kohtaan. Ja onhan yksi unelmistani pysyä elossa niin pitkään kunnes kuuhun avataan turistikeskus jonne kaltaiseni tavalliset pulliaiset pääsisivät lomamatkalle.
Kuuhun tuskin koskaan pääsen, ja vaikka pääsisin, niin tuskinpa pölyinen taivaankappale olisi yhtä jännittävä kuin mielikuvituksessani.
Ray Harryhausenin ansiosta pääsin kuitenkin kuuhun, ja kohtasin siellä jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Olympus Has Fallen - Olympos on valloitettu (2013)

O: Antoine Fuqua N: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Melissa Leo

Tätä elokuvaa kohtaan minulla oli kohtuullisen suuret odotukset oikeastaan vain kahdesta syystä. Ensinnäkin IMDb:n käyttäjien keskiarvio leffalle on tällä hetkellä 7.0/10, mikä on aika hyvä lukema ottaen huomioon ensi-illan olleen Yhdysvalloissa jo maaliskuun puolella ja toisaalta tämän kaltaisten elokuvien lopullinen keskiarvio liikkuu yleensä siellä 5-6 paikkeilla. Toinen syy on leffan saama suitsutus toimintaelokuvien fanien keskuudessa. Jostain syystä tätä on kehuttu monellakin eri nettifoorumilla ja elokuvasivustolla todella kovaksi action-rainaksi. Katsotaan lunastaako se odotukset.

Elokuvan juoni on seuraavanlainen: Pohjois-Korealaiset terroristit hyökkäävät Valkoiseen taloon kidnapaten presidentin maan alla sijaitsevaan bunkkeriin. Gerard Butlerin esittämä salaisen palvelun agentti on ainoa joka heidät voi pelastaa. Ihan oikeasti, juuri enempää elokuvasta en voi kirjoittaa. Epäilen lopullisen käsikirjoituksen olleen samanpituinen.

Olympus Has Fallen on siinä mielessä erikoinen elokuva, että se on kuin jäänne 90-luvulta. Ellei leffan kehittynyttä teknologiaa, kännyköitä ja bluetoothia oteta huomioon, olisi tämän käsikirjoituksen voinut hyvin kuvata 15-20 vuotta sitten. Tämähän ei toki ole huono asia, itse tykkään mahdottomasti 80- ja 90-luvun Hollywoodin toimintaelokuvista, kukapa ei tykkäisi. Eräällä foorumilla joku kirjoittikin osuvasti, että tämä on kuin Under Siege 3 ilman Steven Seagalia. Ehkäpä jossain rinnakkaisessa universumissa Steven Seagal on 50-kiloa laihempi ja kovemmassa kysynnässä ja näin ollen tämän elokuvan pääosassa. Casey Ryback olisi voinut olla Valkoisen talon keittiössä leipomassa vaikka kermakakkua diplomaattivieraille, hyökkäyksen tapahtuessa hän olisi piiloutunut pakastelokeroon. Aseita hän ei olisi tarvinnut, vaan olisi rakentanut räjähteet kookosmaidosta ja fariinisokerista, ja ne joihin ne eivät olisi tepsineet hän olisi heitellyt aikido-ottein seinistä läpi. Leffan lopussa hän olisi pitänyt 15 minuutin puheen kierrätyksen tärkeydestä. Mutta nyt eksyin aiheesta.

Gerard Butlerista en osaa sanoa juuta enkä jaata. Kyllähän hän ihan mallikkaasti hoitaa roolinsa, lihakset on hankittu ja sutkautukset lentelevät, mutta en minä silti toimintatähdeksi vielä kutsuisi. Näkisin tällaisen elokuvan pääroolissa ennemminkin vaikka Wesley Snipesin tai Bruce Wilisin, ehkä jopa Sylvester Stallonen. Toisaalta noita kyseisiä näyttelijöitä pidettäisiin varmaan liian vanhoina tällaiseen rooliin. On muuten jotenkin surullista, että tämä sukupolvi ei ole mielestäni oikein tarjonnut varteenotettavia toimintatähtiä. Kuka on tämän sukupolven Arska tai Syltty? Jason Stathamista en ole oikein koskaan välittänyt. Onko niitä muita?

Butlerin lisäksi muut roolit on täytetty melko lahjakkailla ja nimekkäillä näyttelijöillä, mukana on mm. Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Melissa Leo, Robert Forster ja Dylan McDermott, ei kun Dermot Mulroney… ei vaan Dylan McDermott. Kaikki edellä mainitut hoitavat hommansa kotiin ammattitaidolla, joskin melko innottomasti. Ainoastaan Melissa Leo pistää isomman vaihteen silmään leffan edetessä, mutta valitettavasti hänen kohdallaan se menee ylinäyttelemisen puolelle.

Rick Yunen esittämä pääpahis on mukana ainoastaan koska elokuvaan tarvittiin pääpahis. Hänen varsinaiset motiivit jäävät hieman pimentoon, eikä niillä toisaalta taida olla väliäkään. Niin, ja hahmon nimi on ”Kang”. Minähän sanoin että tässä tarvotaan 90-luvun kliseesuossa.

Pakko muuten omistaa kokonainen paragrafi elokuvan tökeröille CGI-kohtauksille. Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kohtaus jossa limusiini kolaroi ja lentää kielekkeeltä alas on varmasti halvempi teettää kokonaan tietokonetehosteena, mutta se vie kohtauksen tehokkuutta huomattavasti pois jos katsoja tietää näkevänsä keinotekoista animaatiota. Itselleni tällaiset kohtaukset eivät toimi lainkaan. Haluan nähdä oikean auton lentävän ilmassa, koska näen, että se on oikea auto, ja tiedän että sen on joku stunt-kuski ajanut oikeasti rampilta ilmaan.

Elokuvan ysäritunnelma oli alkuun ihan tervetullutta, mutta puoliväliin päästessä olin saanut tutuista ja turvallisista juonenkäänteistä tarpeekseni. Halusin elokuvan tarjoavan minulle jotain uutta, ennennäkemätöntä, yllättävää, mutta turhaan. Alusta loppuun asti Olympus Has Fallen kulkee juuri niin kuin sen luulet kulkevankin. Elokuvan joka toinen repliikki on jonkin sortin kulunut klisee. ”United States doesn’t negotiate with terrorists.” ”Don’t you die on me, man!” ”secure the perimeter!” ”Abort mission! I repeat, abort!” Nämä repliikit, tai jonkin sortin muunnelmat näistä ja monia muita kuullaan leffassa. Kyllä, mukana on jopa kohtaus jossa iso digitaalinen kello laskee aikaa alaspäin ja sankarimme täytyy leikata oikea johto/kirjoittaa koodi tietokoneeseen pysäyttääkseen sen ja pelastaakseen maailman. Pysähtyykö kello juuri paria sekuntia ennen ajanlaskun loppua? Katso Olympus Has Fallen ja ota selvää. Ehkä mieluiten sitten vasta DVD:llä/Blu-Ray:llä.

Apollo 18 (2011)

 

O: Gonzalo López-Gallego N: Warren Christie, Lloyd Owen, Ryan Robbins

IMDb: http://www.imdb.com/title/tt1772240

Tämä kuuluu joukkoon elokuvia jotka ostin taannoin paikallisesta Anttilasta käyttäen hyväksi heidän 3kpl/10€-tarjoustaan, johon ilokseni kuului suurehko valikoima Blu-Ray-elokuvia, tämä ollen yksi niistä. Tuosta ostosreissusta on nyt n. kaksi viikkoa aikaa, ja kuten usein elokuvaostosteni kanssa, aloin leffahyllyä katsoessani ihmettelemään ”Miksi helvetissä minä olen tuonkin hankkinut?”. Hetken aikaa aivolohkojani jumpaten muistin vastauksen olevan yksinkertainen: Olin jo valinnut kaksi mieleistäni elokuvaa, kolmannen tuotteen valinnan kanssa minulla oli vaikeuksia. Leffat olisivat yksittäin maksaneet 5,99€/kpl, joten olikin parasta valita lopuista vaihtoehdoista se vähiten huonoimmalta näyttävä. Ja olihan tämä kuitenkin kuu-aiheinen sci-fiä ja kauhua yhdistelevä elokuva, eli voiko se oikeasti olla huono?

Apollo 18 alkaa tekstimuotoisella ilmoituksella, jossa meille kerrotaan kuinka NASA lakkautti Apollo-lennot 18, 19 sekä 20 budjettisyistä vuonna 1970. Viimeinen lento kuuhun tehtiin Apollo 17:n toimesta vuonna 1972. Toissa vuonna lunartruth.com –nettisivustolle ladattiin 84-tuntia top secret-kuvamateriaalia. Tämän elokuvan kerrotaan olevan leikattu tuosta materiaalista.

Mielenkiintoni hyppäsi välittömästä kattoon, tämähän onkin dokumentti! Mikäs siinä, nautin hyvin tehdyistä dokumenteista siinä missä moni muukin.

Dokumentti alkaa kolmen Amerikkalaisen astronautin haastatteluista, he kertovat olevansa mukana Apollo 18-lennolla, joka on niin salainen, että edes heidän perheensä eivät tiedä siitä. Kansalliseen turvallisuuteen vedoten NASA:n päälliköt ovatkin saaneet kovin isänmaalliset astronauttimme hankkeeseen mukaan. Mitä vain Amerikan puolesta.

Pian olemmekin jo aluksen sisällä ja avaruudessa nokka kohti kuuta. Tapahtumista on jo laskelmieni mukaan yli 40-vuotta aikaa, mutta pääosin filmi- sekä videokuvasta koostuvan materiaalin kuvanlaatu on yllättävän tarkkaa. Myös astronauttien puheet kuuluvat hämmästyttävän selkeästi. Aivan kuin heidät olisi mikitetty. Heistä myös yksi näyttää aivan mangroomatulta miesmallilta, hänen puheensakin kuulostaa epäilyttävän modernilta (ja se yksi astronautti näyttää muuten vähän Aaron Eckhartilta). Kuvakulma vaihtuu tiuhaan tahtiin, astronautit ovatkin näköjään asentaneet kamerat aluksen joka nurkkaan kuvaamaan tauottomasti. 

Pitkien tutkimustuloksieni perusteella olen tullut siihen johtopäätökseen, että Apollo 18 ei ole dokumentti lainkaan. Vaikka elokuva meille muuta väittäisi, on kyseessä käsikirjoitettu ja CGI:llä kyllästetty kauhu-elokuva, tuottajinaan kaiken lisäksi Weinsteinin veljekset. Tunnen oloni petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Onko tämä ensimmäinen kerta kun Hollywoodin markkinointikoneisto on valehdellut meille tai värittänyt totuutta? Onko tätä voinut tapahtua aiemmin? Eikö Rock Hudson olekaan hetero?

Uskokaa tai älkää, mutta nämä ”found footage” kauhuilut menevät vieläkin aivan täydestä moniin. En edes halua tietää kuka on enää nykyään niin tyhmä tai naiivi, että uskoo näiden oikeasti tapahtuneen. Noh, luulevathan monet vieläkin reality-ohjelmien olevan täysin totta.

Apollo 18 on elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään. 1h 26min kestosta viimeiset kymmenen minuuttia ovat lopputekstejä, ja silti tämä tuntuu ainakin puoli tuntia liian pitkältä. Tässä on käytetty kaikki pakolliset kauhuelokuvien, erityisesti ”found footage” -leffojen kliseet. Ensin kuvataan autiota maisemaa, yleisö odottaa rystyset valkoisina aivan millä sekunnilla hyvänsä tapahtuvaa pelottelukohtausta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, yleisön jännitys pysyy ennallaan. Siirrytään seuraavaan kohtaukseen, päähenkilö, eli tämän elokuvan tapauksessa filmikameran kuvaaja kuvaa jotain rauhallista, tässä nyt ei tietenkään tapahdu mitään pelottavaa EI HELVETTI MITÄ TOI OLI!!??!? Huh, se olikin vain kuvaajan kaveri joka päätti säikyttää häntä.  Kauhuleffojen sääntö nro 57: Ensimmäinen ”scare” on aina väärä hälytys, eli idiootti kaveri säikäyttämässä, poika-/tyttöystävä ottaa olkapäästä kiinni yms. Tässä leffassa käytetään myös toista, aivan yhtä kulunutta pelottelukohtausta, eli kameran edestä liikkuu tumma hahmo ja päähenkilöt huutavat perään ”What the hell was that? Let’s get out of here” ja sitten taas kamerat heiluvat ja juostaan pakoon. Luuletteko että ne kliseet loppuivat siihen? Ehei, Apollo 18:ssa käytetään myös Found Footage-elokuvien ehkä käytetyintä efektiä, eli kun kuvassa tapahtuu jotain tosi pelottavaa niin kuvaan tulee välittömästi digitaalisia häiriöitä/nauhan säröä/filmin ylivalottumista/äänen pätkimistä/you name it sitten leikataankin jo seuraavaan kohtaukseen, eivätkä katsojat nähneet yhtikäs mitään muuta kuin halvan pelottelukeinon.

Unohtivatko elokuvantekijät muuten jossain vaiheessa sen faktan, että kuun painovoima on vain 1/6 maan painovoimasta? Toki kuun pinnalla hieman hypeltiin, mutta aluksen sisällä kaverit liikkuivat aika raskaanoloisesti. Todella laiskaa elokuvantekoa.

Apollo 18:ssa rakennetaan jännitystä ja yritetään pitää yleisön mielenkiintoa yllä kaikin mahdollisin keinoin tässä kuitenkaan onnistumatta. Elokuvan ”mysteeri” paljastetaan jo 45-minuutin paikkeilla, tässä kohdassa elokuvan lopun osaakin jo arvata, ja lopun puolituntisen taistelin itseäni vastaan, jotta en pikakelaisi leffaa loppuun. Seuraavaksi luvassa spoilereita, eli mikäli et ole leffaa nähnyt, niin älä lue.

SPOILERI!!SPOILERI!!SPOILERI!!SPOILERI!!

Ihan oikeasti, siinä vaiheessa kun kosmonauttien alus paljastettiin, ja astronautit löysivät tuon kuolleen Venäläiskollegansa kuolleena kraaterista, mieleni alkoi poukkoilemaan, ehkä tämä ei olekaan niin huono elokuva loppujen lopuksi. Ehkä siellä kuussa onkin vaikka natseja, tuntematon avaruusolioiden sivilisaatio, salainen maan asukkien siirtokunta, vaihtoehdothan ovat loputtomat. Mutta ei, kaiken takana olikin jotain kömpelösti mallinnettuja CGI-hämähäkkejä! Kuinka tylsää. Muistanko väärin, vai eikö jossain toisessakin kökössä avaruuskauhuilussa käytetty samaa väsynyttä avaruusötökkä-ratkaisua? Red Planet? En tainnut tykätä siitäkään.

SPOILERI!!SPOILERI!!SPOILERI!!SPOILERI!!

Yhden tähden annan production designille, joka on ihan hienon näköistä tässä leffassa. Huomaa, että ainakin pieniin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota, visuaalisesti siis. Tarinallisesti ei voida sanoa samaa. Leffan hahmot olivat sanoinkuvaamattoman yksiulotteisia, heihin ei oltu edes yritetykään saada mitään persoonallisuutta. Alussa oleva viiden sekunnin pätkä astronautista grillaamassa perheensä kera ei kerro minulle vielä mitään hänestä, eikä edes se pakollinen ryppyinen kuva perheestä jota haikeana tuijotetaan avaruudessa (Samalla tietysti kuvaten itseään täydellisesti kehystetyssä ja mikitetyssä otoksessa). Katsojana en välittänyt heistä lainkaan, tämä on huono juttu jos minun pitäisi olla peloissaan heidän puolestaan.

Apllo 18 toi mieleeni toisen astronauttileffan nimeltään Capricorn One. Kummassakin tekeleessä joukko astronautteja on huippusalaisessa tehtävässä, ja lopulta saavat taistella henkensä edestään. Capricorn One on parempi elokuva, katsokaa se, jättäkää tämä ostamatta.

Tämä oli muuten ensimmäinen elokuva-arvosteluni jonka olen ikinä kirjoittanut. Nyt toivon, että olisin valinnut paremman elokuvan.