Jälleen kerran vuorossa elokuva, jonka hankin Anttilan
3kpl/10€ -tarjouskampanjasta. Pitkästä aikaa muuten tässä kampanjassa on
mielestäni todella mielenkiintoisia elokuvia. Yleensä kun he tuntuvat vain
dumppaavan kaikista luokattomimmat ja huonokantisimmat halpisjulkaisut yhteen
isoon laariin keskelle liikettä, jonka keskeltä on lähes mahdotonta noukkia
leffoja kaatumatta itse DVD-kasaan. Tällä kertaa elokuvat olivat siististi
hyllyköissä, ja valikoimissa oli aika paljon mm. Future Filmin mielenkiintoisia
julkaisuja viimeiseltä parilta vuodelta. Tämä kyseinen elokuva on kuitenkin
Scanboxin heiniä.
George Valentin (Jean Dujardin) on kuuluisa mykkäelokuvien tähti
1920-luvun Hollywoodissa. Rakkaan koiransa kanssa he ovat luoneet toimivan parivaljakon,
joka hurmaa katsojia niin valkokankailla kuin oikeassa elämässäkin. Eräänä
päivänä teatterin ulkopuolella Georgen poseeratessa paparazzeille astuu kuvaan
Peppy Miller (Bérénice Bejo) nuori Hollywoodin tähteydestä haaveileva tyttö,
joka törmää Valentiniin salamoiden välkkyessä. ”Kuka tämä tyttö on?”
ihmettelevät lehtiotsikot, etusivulla komeilevat George sekä Peppy. Tästä
innostuneena Peppy suuntaa George Valentininkin työllistävälle Kinograph
Studiosille. Peppy hurmaa roolittajan tanssitaidoillaan, ja saa pienen
taustaroolin tanssijana George Valentinin tähdittämässä elokuvassa. Kuvauksissa
George ihastuu Peppyyn. Pukuhuoneessa hän piirtää Peppylle kauneuspilkun
huulten viereen, pitäähän hänellä olla jotain, mitä kenelläkään muulla tähdellä
ei ole. Ihastus on molemminpuolista, mutta George on naimisissa ja menestyvä
näyttelijä, Peppy vasta pelkkä avustaja. He erkanevat toisistaan. Vuodet
vierivät eteenpäin, äänielokuvien aika on tullut, monet mykkäelokuvien
näyttelijät eivät pysty siirtymään äänielokuvien pariin. He ovat oppineet
näyttelemään kasvoillaan ja kehoillaan, eivät äänillään. George Valentinin ura
on laskussa, Kinograph Studios siirtyy kokonaan äänielokuvien tuotantoon. Tästä
suivaantuneena George päättää tuottaa ja ohjata oman elokuvansa, rahoitus tulee
omasta pussista. Elokuvan tuotanto venyy ja venyy, rahaa palaa. Lopulta elokuva
on valmis ja ensi-ilta on käsillä. George huomaa Peppy Millerin uuden elokuvan
tulevan samana päivänä ensi-iltaan hänen elokuvansa kanssa. Lopulta Georgen
pahimmat pelot käyvät toteen, hänen elokuvansa kerää ainoastaan kourallisen
katsojia, kun taas Peppy Millerin elokuva on jättimenestys, ja Peppy
Hollywoodin iso uusi tähti. Osakemarkkinat romahtavat ja George menettää talonsa
sekä irtaimistonsa. Hän joutuu muuttamaan pieneen rähjäiseen asuntoon koiransa
ja muutaman filmikelan kanssa. George ja Peppy ovat vaihtaneet rooleja, ihastus
toisiaan kohtaan on kuitenkin säilynyt. Löytääkö rakkaus keinot?
The Artist on ollut katselulistallani jo ensijulkaisustaan
asti. Panttasin kuitenkin katsomista odottaen juuri oikeaa hetkeä ja
mielentilaa, en halunnut pettyä elokuvaan, niin kuin on käynyt monen muun
kriitikoiden ylistämän leffan kanssa. Tämän halvemmalla (3,33€ kpl) en tule
tuskin DVD:tä uutena saamaan, joten pakkohankintahan tämä oli, ja odottavin
tunnelmin aloitin katsomisen.
Pelot olivat turhia. The Artist on elokuva, joka pitää
katsojan ruudussa kiinni ensisekunneista lähtien, viimeiseen kuvaan asti. Reilu
puolitoistatuntinen meni kuin parissa minuutissa. Tätä jos mikä, on hieno
tarinankerronta. Ohjaaja Michel Hazanavicius (sanokaa se nopeasti kymmenen
kertaa peräkkäin) nousi kerralla seurattavien ohjaajien listalleni.
Mustavalkoisena sekä 1.33:1 kuvasuhteessa (eihän 20-luvulla ollut vielä
laajakuvaa) kuvattu elokuva on upean näköinen, niin valaistuksen, kuvauksen
kuin lavastuksenkin suhteen. Elokuva ei näytä missään vaiheessa
keinotekoiselta, vaan katsoja on aidosti matkustanut ajassa taaksepäin
1920-luvun Los Angelesiin. Vaikka elokuvassa onkin taianomainen tunnelma, niin
visuaalisesti ja tuotannollisesti The
Artist tuntuu realistiselta. Vaikka enhän minä toki mikään ekspertti tässä
aiheessa ole, mutta sen käsityksen elokuvasta saa.
Jean Dujardin tekee mielettömän hienon työn George
Valentinin roolissa. Näin jälkiviisaana voin todeta parhaan näyttelijän Oscarin
menneen aivan oikealle miehelle. Bérénice Bejo on kuin ilmetty 1920-luvun
tähtönen isoine silmineen ja kiharine tukkineen. Hänen roolityönsä ei kalpene
yhtään Jean Dujardinille. He ovat valkokankaalla täydellinen pari. Koko
elokuvasta ei löydy oikeastaan yhtään huono roolisuoritusta. John Goodman on
kuin luotu esittämään vanhanajan sikaria tupruttelevaa studiopomoa, James
Cromwell on sympaattinen Georgen lojaalina autokuski Cliftonina, Penelope Ann
Miller niin ikään näyttää kuin suoraan vanhasta Hollywoodista repäistyltä
näyttelijättäreltä Georgen vaimona Doriksena. Malcolm McDowell nähdään myös
pienessä osassa, hänkin ulkonäöllisesti sopii tuon ajan kuvaukseen kuin nyrkki
silmään. Myös Uggie-koira on hauskaa katseltavaa.
Tarinan edetessä hieman pidemmälle, elokuvan ja
todellisuuden rajat hämärtyvät, ja elokuvantekijöiden jotkut oivallukset ovat
riemastuttavan kekseliäitä. Erityisen toimiva on kohtaus, jossa George Valentin
huomaa käytännössä, kuinka äänielokuvat ovat tulleet jäädäkseen.
Elokuvan musiikit ovat myös toki suuressa roolissa tarinan
kertomisessa. Säveltäjä Ludovic Bource on luonut hienon scoren, joka myös
kuulostaa siltä kuin se olisi napattu suoraan jostain vanhasta mykkäelokuvasta.
Mykkäelokuvista puheen ollen, tämä aikakausi elokuvien
historiassa on jäänyt itseltäni harmittavan vähälle huomiolle. Toki Charlie
Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin klassikkolyhärit on lapsuudessa
nähty, mutta The Artistin katsomisen jälkeen alkoi mieli nähdä lisää
mykkäelokuvia. Jos näin hienoa tarinankerrontaa löytyy modernista
mykkäelokuvasta, niin luulisi sitä löytyvän myös tuon aikakauden kulta-ajan
tuotoksista.
The Artistia katsellessa tulee hyvälle tuulelle, siinä on
draamaa, romantiikkaa, huumoria, jännitystä, oikeastaan kaikkea mitä tarvitaan
hienoon elokuvaan. Voin jo nyt sanoa, että tulen katsomaan tämän vielä monta,
monta kertaa, joka kerta luultavasti yhtä hyvällä mielellä. The Artist on
periaatteessa täydellinen elokuva.
Malcolm McDowellin kasvoissahan näkyy samaan tapaan aiemman elämän rilluttelu kuin vaikka W.C. Fieldsillä.
VastaaPoista